Pelottavaa lukea vuosien takaisia tekstejä ja seurata alamäkeä, johon olen lipsunut. En ole varma onko minulla omin voimin mahdollisuutta päästä kuopasta, koska sen verran syvällä ollaan välillä käyty. Nyt on perjantai-ilta ja olen yksin kotona pimeässä huoneessa peiton alla ja mietin tässä vaan, että pitäisikö lähteä ulos. Olen unohtanut liian monta kaveria ja ystävää. Olen tehnyt väärin liian monelle.
Huomaan, että vaivun negatiivisiin ajatuksiin aivan liian helposti. Tämä päivä lähti hyvin käyntiin ja kävin koulullakin selvittelemässä oppariasioita. Oli hyvä fiilis nättinä päivänä. Miten kuitenkin löydän itseni pimeydestä? En käsitä. Olen semisti katkera ihmisille, jotka viettää kivaa perjantaita porukassa, katsoo ehkä leffaa tai napostelee ja pelaa lautapelejä.
Itsetunto ja itseluottamus on hakattu aika alas eikä minun pitäisi deittailla oikein ketään tässä mielentilassa. Huomasin, että elän ihan jotain outoa vaiheiluelämää, johon tuskin kukaan pystyy samaistumaan. Absurdia ajatella jotain tapailua. Olen liian outo. Tätäkö se yksinäisyys sitten on? Hiljaisia perjantai-iltoja ja saamattomuutta. Mikähän tässä oli syy ja mikä seuraus, koska kyllähän tässä on kyse selkeästi myös masennuksesta. Hyvä analysoida taas kaikkea omassa elämässä ja itsessä saamatta kuitenkaan vastausta tai muutosta mihinkään.
Mitenköhän sitä olisi onnellinen?
